Never easy to let go

Ensimmäinen kuukausi Suomessa on kohtapuolin takanapäin ja vaikka tän blogin lukijakunta on jo kaikonnut täältä aikoja sitten, päätin nyt vielä postata kotiinpaluun liittyviä fiiliksiä.

Kaikki täällä on oikeastaan ennallaan, vaan muutama talo naapurista on purettu ja keittiön pöytä on käännetty toisin päin. Tutut kasvot tulee kaduilla ja käytävillä vastaan ja bussikorttikin toimii ihan entiseen malliin. Omaa ympäristöään on toisaalta alkanut havainnoimaan eri lailla, oon huomannut monia asioita joihin en ennen lähtöä osannut kiinnittää huomiota.

Muistan kuinka eka viikko Suomessa oli aika kamalaa. Ainoastaan ekana iltana osasin olla huoleton ja iloinen kun kaverit tuli kentälle vastaan ja sieltä meille syömään ja oli kummallisen onnellinen olo olla kotona. Huonekin oli niin tiptop kunnossa ettei voinut uskoa. Sen jälkeisistä päivistä ei oikeestaan olekaan kunnon muistikuvaa, olin varmaan niin shokissa että kuljin ihan kuin sumussa. Urheasti jet lagista huolimatta menin kavereiden mukaan ja koitin pysyä jutuissa mukana. Olo oli kuitenkin alakuloinen ja hiljainen ja piti yrittää päästä hommaan kiinni taas. Tunnustella että miten asiat nykyään menee ja toimii. Ja taustalla oli koko ajan niin hirveä päinvastainen koti-ikävä että sattui. Sitä fiilistä sitten riittikin vähintään viikon ja koko ajan epätoivoisena pelkäsin että loppuuko se koskaan.
Suomenkin puhuminen oli vielä vaikeampaa kuin luulin, sanoja piti hakea enkä koskaan oikeen päässyt puhumaan vapautuneesti.

Vappuun mennessä olo oli kuitenkin parantunut huomattavasti ja parin viimeisen viikon ajan oonkin jo ollut aika hyvin tolpillani. Suomeakin puhun jo 99 prosenttisen normaalisti, mitä nyt muutama sanonta silloin tällöin menee pieleen. Koulussa mulla on kolme kurssia, historiaa, enkkua ja musaa eli koulua on melko vähän. On jännää ettei enää tarvii herätä aikasemmin aamulla tekemään eväsleipiä vaan koululta saa ravitsevaa lämmintä ruokaa vaikka joka päivä.
Tää koulun vähyys on tietysti vähän huono siinä mielessä että mulla ei oo arkisin mitään hirveen järkevää tekemistä kun joinain päivinä koulua on vaan yksi tunti. Huomaan että helposti päivät tulee vaan usein istuttua kotona tekemättä mitään kummallisempaa ja se ahdistaa. En saa oikein mitään aikaan, tuntuu että oon jäänyt jotenkin junnaamaan paikoilleen. Mutta toisaalta Uudessa-Seelannissa tavallista arkea mulla ei ollut paljoakaan ja siksi tähän tavalliseen arkeen tottuminen vähän takkuaa. Onneksi parin viikon päästä alkaa taas kesäloma enkä sitten oo ainoo joka ei oo päivisin vapaalla. En malta odottaa että pääsen taas kesällä mökkeilemään ja viettämään juhannusta suomalaisen kesäisessä säässä!

Täällä jokainen viikonloppu on ollu täynnä kaikkea ihme touhua että kiirettä on pitänyt. Mulla on ollut törkeen kivaa ja siksi olo on nyt melko hyvä. Kavereiden kanssa pörrätessä huolet on kaukana mutta aina kotiin palatessa se sellainen hiljaisuus yllättää. Omassa huoneessa ei ookaan enää odottamassa Nina, eikä voida enää viettää öitä jutellen. Olo on kummallisen yksinäinen kun se toinen puolisko siitä huoneesta puuttuukin. Välillä Uusi-Seelanti koti-ikävä iskee niin pirun kovaa että auts. Yks päivä tuli melkeen itku kun näin yhessä musavideossa samanlaisen liikennekyltin kun seelannissa. Eipä sitä olla ennen kyltin takia herkistelty:D It's never easy letting go...

Tell the world that im coming home

Tänään on mun viimeinen päivä Uudessa-Seelannissa. Ja tänään sattuu olemaan myös mun 18. syntymäpäivä. Jos fiilikset oli oudot vikana päivänä Suomessa, se ei ole mitään verrattuna tämänpäiväisiin tunnelmiin verrattuna. Olisin toivonut että mun täysi-ikäisyyden juhlapäivä olisi vähän iloisempi, juhlatunnelmasta ei ole tietoakaan tän eämän rippeitä pakatessa. En tiedä miten tää viimenen päivä pitäisi kuluttaa, mitä kuuluisi sanoa. Mieli on niin täynnä kaikkea mutta silti olo on tyhjää ja turta.

Huomenaamulla jätän taakseni "toisen kotimaani" ja tällä kertaa en voi varmuudella sanoa milloin palaan takaisin. Itkettää ja hymyilyttää samaa aikaa. Kuten sanonta kuuluu, koti on siellä missä sydän on ja sinne oon nyt palaamassa. Samalla kuitenkin jätän ison palan sydämestäni tänne, maahan jossa koin tähänastisen elämäni suurimman seikkailun.

Nyt on kaiketi korkea aika tehdä yhteenveto näistä kuluneista kuukausista ja siitä miten ne on mua muovannut. Tätä kokemusta on silti mahdoton tiivistää yhteen blogipäivitykseen ja paljon jää sanomatta, asioita joita en varmaan koskaan pysty selittämään tyhjentävästi.

En edes tiedä mistä alottaa...Ennen kaikkea tää on ollut eeppinen matka, kuvainnollisesti ja kirjaimellisesti. Se on kuin pitkä vaellus; täynnä ylä- ja alamäkiä, vaikeata maastoa, tasamaata. Koskaan ei tiedä mitä tai kuka seuraavan mäen tai mutkan takana odottaa. Ja vaikka mukana on opas, matkaat omillasi eikä kukaan muu voi kävellä puolestasi. Ja juuri kun alkaa päästä vauhtiin kaikki onkin lopussa. Vaikka kuinka haluaisikin vielä jatkaa on sitä kuitenkin väsynyt kaikesta. Lupaa itselleen tekevänsä matkan uudelleen muttei ihan heti. Ensin on mentävä kotiin toipumaan tästä matkasta ennen kuin voi alkaa suunnittelemaan seuraavaa.

Näiden kuukausien aikana oon varmasti vuodattanut tarpeeksi kyyneliä täyttämään Lake Taupon (hahah:D). Oon myös nauranut vatsalihakseni kipeiksi ja hymyillyt niin että poskilihakset kramppaa. Yhtäkään hetkeä en vaihtaisi pois, juuri ne hetket on tehnyt tästä kokemuksesta niin ainutlaatuisen kuin se on. Joskus kului viikkoja tai jopa kuukausia että olin niin maassa kuin koti-ikäväinen teini vaan voi olla, toisaalta oli viikkoja ja kuukausia jolloin nukahdin ja heräsin hymy huulilla miettien kuinka onnellinen olinkaan juuri siinä hetkessä. Kaikkein parasta on kuitenkin se että osasin ottaa hyvistä hetkistä kaiken irti. Opin elämään hetkessä ja tuntemaan niin vahvasti että ajoittain tunsin olevani jollain tavalla irti todellisuudesta. Opin hymyilemään itselleni ja muille, hymyilemään maailmalle.

Täällä sain aikaan kaikenlaista: opettelin surffaamaan, kiipesin tulivuorelle, rakastuin campingiin, makasin katselemassa tähtitaivasta valtameren aaltojen äänet korvissa. Pelasin pelejä, vitsailin ja keksin maailman hulluimmat dance movesit (Dinosaur dance 4eva!). Lauloin, urheilin ja opettelin uusia taitoja ja tietoja. Itkin, nauroin, kuuntelin ja olin kuunneltavana. Paikallistuin ja kotiuduin, tunsin niin erilaisuutta kuin yhteenkuuluvuuttakin. Pääsin osaksi elämää josta olin aina tietämättäni haaveillut. Totuin ja rakastuin asoihin joita en aikaisemmin voinut sietää. Sain itselleni toisen äidinkielen jonka puhumista en halua koskaan lopettaa. Kasvoin henkisesti (ja fyysisestikin, apua!) ja opin itsestäni ja maailmasta. Sain uusia mahtavia ystäviä ja muodostin ystävien verkoston ympäri maailmaa. Sain muistoja joita tulen varmasti vielä kiikkustuolissakin muistelemaan.

Päivälaskuri kotiinpaluuseen näyttää nyt yhtä päivää ja sehän meinaa että mun seikkailu maapallon toisella laidalla on tullut tiensä päähän. On taas aika palata tuttuihin kuvioihin tosin hieman uusillä väreillä väritettyinä. Elämä jatkuu ja nyt on käännettävä katse kohti tulevia haasteita. Kotona on tiedossa kaikkea odottamisen arvoista enkä meinaa uskoa että se hetki kun laskeudun Helsinki-Vantaalle ja näen taas mun elämän tärkeät ihmiset, on enää muutaman päivän ja lennon päässä. Tän kaiken jälkeen se tuntuu vaan silmänräpäykseltä. On niin paljon tarinoita kerrottavani puolin toisin.

Tässä siis haikein mielin postattu viimeinen päivitys tämän maan kamaralta. Tavoitteena olis kotimatkan varrelta (if possible) tai viimeistään Suomesta vielä jotain päivittää jos kiinnostuneita lukijoita riittää.

Sen pidemmittä puheitta tämä tyttö kiittää ja kuittaa.

Love,
Liisa xxx

Picture perfect

Alle viikon päästä oon kotona...
Tällä hetkellä olo on niin sekava etten viitti mitään kirjottaa ku ei siitä sais selvää kuitenkaan. Kuvia siis!
Näistä kuvista voitte varmaan päätellä että viime aikoina oon nauttinu elämästä täällä aika lailla:)

-,-

No heipä hei.
Kirjoitin just äsken kaksi tuntia uutta blogipäivitystä ja kerrankin jaksoin nähdä vaivaa oikein kunnolla. Ja kas kummaa se jotenkin katos bittiavaruuteen. Piti tänne avautua ettette ihmettele missä mun päivitys viipyy.

Kiitos ja kumarrus blogspot!

Terveisin
Erittäin Ärsyyntynyt Liisa

The ultimate kiwi

Otsikko kertoo kaiken! No ainakin melkeen;)
Kohta 8 kuukauden kokemuksella nyt vähän keveämpi päivitys, ah niin ihania ja kamalia piiretitä tästä kulttuurista. Enjoy!

-Ihmettelette nyt miksi puhun heti ekaks vessoista mutta ihan pakko mainita että täällä on julkisia vessoja joka paikassa mikä on mahtavaa. Joka pikkukyläsestä löytyy vakiovarusteena yleiset vessat mikä on tosi kätevää matkustellessa isolla porukalla eikä kaikkien jonottaa johonkin yhteen kämäseen huoltoaseman vessaan. Nojaa, jätetään ne vessat nyt tältä erää:D

-Sisustus on vieras käsite. Mitä turhaan kummempia miettimään kun voi mennä Warehouseen (vrt.Tarjoustalo) ja saada "tyylikkäät" huonekalut huomattavasti halvemmalla? Niin kauan kun on jonkinlainen sänky, sohva ja ruokapöytä kaikki on hyvin. Mix'n'match!

-Kokolattiamatot on oletus jokaisessa talossa, jopa siinä määrin että kävimpä erään kaverin talossa jossa yllättäen olikin parkettilattia ja olin että mitäääh?! Taas uusi asia johon pitää totutella takasin tullessa, parkettilattioilla kopistelu.

-Tv on olennainen väline. On ihan normaalia pitää telkkari auki koko ilta vaikka olisi vieraita kylässä illallisella. Yleensä sieltä tulee saippuasarjoja tai krikettiä (pirun pitkäveteistä muuten). Tai rugbya tietty.

- "Barbie" on käsite. En puhu nyt nukeista vaan barbecueista. Useimmiten kun kiwit kokoontuu viettämään iltaa on ruokalistalla sausages, meat patties, hash browns ja bread rolls. Ja aina syödään casually missä huvittaa, ei yhteisen pöydän ääressä siis.

- Koululounaat on aika erilaisia. Kouluun pitää siis tuoda oma lounas, yleensä voileipiä, hedelmiä, myslipatukoita ja valitettavan usealla myös sipsejä. Kaupasta löytyy sellasia söpöjä minipakkauksia lunchboxeihin, awww cute! Voileivät tympii jo pahasti ja oon alkanu tekemään hedelmäsalaattia ja pähkinöitä ja sellasta. Useimpina aamuina juoksen kuitenkin paniikissa ympäri taloa etsimässä sitä ja tätä enkä uhraa ajatustakaan lounaalle. Kotiin päästessä kaapit tyhjeneekin aika ripeästi...No good.

-Oma auto kullan kallis. Ajokortin täällä voi saada jo 15-vuotiaana ja ajokortteja on kolme eri tasoa ja niillä kaikilla on omat kimurantit sääntönsä, kuten että jollain kortilla ei saa ajaa kello kymmenen jälkeen, ei saa olla matkustajia mukana yms. Yritäs nyt siinä päätellä kenen kyytiin saat mennä!

-Keskuslämmityksestä on tuskin kuultukaan täällä. Ja kylmällä säälläkin täällä kuljeskellaan shortseissa ja t-paidassa eikä näytä tuntuvan missään.

-Vannon että kiwijätkät viettää aamusin vähintään 50% enemmän aikaa peilin edessä kuin suomalaiset. T-paidan ja kenkien pitää matchata ja tukatkin on sen näkösiä että niihin on uponnut jonkin verran aikaa, ainakin joillain. Ja ne käyttää hihattomia toppeja (=singlets).

- Small talk on tosi tärkeetä ja se on taito joka täällä on täytynyt oppia. Yleensä jos istuu luokassa jonkun tuntemattoman viereen päätyy keskelle small talkia. Ja leveä hymy kuuluu tietty asiaan. Tykkään tästä tosi paljon paitsi niinä päivinä kun hädintuskin saa itsensä ylös sängystä ja takapuolen koulunpenkkiin ja haluaa vaan jurottaa.

- nuorten mielestä aussit on maailman kiehtovin paikka, varsinkin Gold Coast.

Kyllä näitä riittäis, tässä muutama mitä heti putkahti päähän.

Tongariro Crossing: completed!

Joo täytyy myöntää että oon ollu blogin suhteen laiska/kiireinen ja paljon juttuja jäänyt kertomatta mutta nyt on pakko kuitenkin kertoa mun uusimmasta kokemuksesta eli retkestä Tongariro National parkiin koulun kanssa.

Tongariro National Park on siis Pohjoissaaren keskellä sijaitseva kansallispuisto jonka pääosassa on kolme tulivuorta, Ruapehu, Tongariro ja Ngauruhoe. Me ollaan maantiedossa tänä vuonna käsitelty vulkanisismia ja siksi mentiin ihan paikan päälle kattelemaan. Retken tärkein päämäärä oli suorittaa Tongariro Crossing joka on siis 20km pitkä vaellus kansallispuiston halki. Erityisen rankan reissusta tekee ton pituuden lisäksi korkeuserot, siinä joutuu nimittäin kiipeämään tulivuorten yli.
Alussa siis käveltiin muutama kilometri tasamaata ja sitten tultiin ekaan mäkeen joka oli jyrkkä. Ton ekan mäen kipuamiseen meni vajaa tunti ja sitten taas lyhyempi matka kraaterilla. Kraaterissa kävely tuntui vähän kuin olis kuussa kävelly kun missään ei ollut kasvin kasvia ja kaikkialla oli mustia laavakiviä suoraan Ngauruhoesta. Sen jälkeen edessä oli toinen samanlainen nousu, tällä kertaa ihan pelkässä kivikossa ilman minkäänlaisia rappusia. Tossa mäessä olo alkoi olla jo epätoivonen kun tiesi että vasta alle puolet vaelluksesta oli takana. Tahdonvoimalla päästiin kuitenkin mäen päälle ja edessä oli ihan tajuttoman hienot maisemat, sellaset ettei mistään suomesta löydy. Vois tähän vaikka kuvanki läiskästä...
Ton jälkeen meillä oli lounastauko ja aattelin että rankin on jo takana mut kas kummaa edessä olikin vielä yksi kunnon nousu joka oli toisaalta kaiken arvoista koska edessä avautui taas upeat näkymät ja viimeset n. 8km oli pääosin alamäkeä. Juttelin yhen tytön ja sellasen 70vee partaukon (joka oli meijän opas) ja siinä kävellessä näin yhet kalliot jotka näytti tosi tutuilta. Iloisesti hihkasin että hei täähän näyttää ihan Lord of the ringsiltä ja olin oikeassa! Se opas kerto että just tossa ne kuvas sen ja sen kohtauksen, aika jännää.
Loppumatka olikin sitte mukavaa alamäkeä ja ehdin siinä pohdiskelemaan kaikenlaista yleistä tästä koko vaihtarivuodesta. Voi kun voisin liittää mun aivoihin jonkun nauhurin, sen verran filosofista juttua syntyi että ois ollu kiva saada se kirjotettuu ylös jonnekkin, ehti jo unohtua suurin osa:(

Mun pohdiskelun keskeytti kuitenkin se kun saavuttiin sellaselle retkeilymajalle ja yhtäkkiä törmäsin Jesukseen (siis tähän samaiseen hyvään meksikolaiseen ystävään). Randomein sattuma ikinä, varsinkin kun vaan pari viikkoa aikasemmin oltiin hyvästelty lopullisesti! Ehittiin kuitenkin jutella vartin verran vaelluksen lopussa parkkipaikalla muiden pällistellessä ihmeissään bussin ikkunasta. Vähän outo fiilis oli kun sitä vikaa kertaa halattiin kun nyt tiesi että kyseessä on ihan oikeesti viimeset hyvästit:( Mutta se on elämän karu tosiasia välillä.

Anyway, crossingin jälkeen oli siis väsynyt mutta tyytyväinen olo niinkun kunnon urheilun jälkeen kuuluuki. Tää oli oikeestaan eka kerta kun oikeesti nautin vaelluksesta, kai siihen vaaditaan vain tarpeeksi ikää ja oikea asenne! Vähän tunnelmaa latisti se että päivälliselle meijät vietiin Burger Kingiin, se siitä terveellisyydestä hohhoijaa...Voevoe.

Perjantaina kaikki muut teki koulutöitä (joita mun ja kolmen brassin ei tarvinnu tehdä jihuu!) ja sillä välin eräs opettaja vei meijät ajelulle lähiseuduille. Löytyi hienoja maisemia, menin vaan idiootti unohtamaan kameran. Oon niin pro!

Mitäs tässä muuta? Kotiinpaluun jälkeen en oo kummallisempia tehny, kotona levänny ja harjotellu ens viikon musaesityksiä varten. Periaatteessa tuhlannut tässä vaiheessa kullanarvosiksi jääviä päiviä mutta näin tällä kertaa. Tarkotuksena oli mennä lauantai-illaks tawaan amyn kanssa mutta kännykän akku kuoli matkan varrella ja olin niin väsynytkin että menin ihan suosiolla kotiin nukkumaan:)

Nina sai vihdoinkin aikaseksi puhua Alin äidille joka lupas että saadaan järkätä vihdoinkin ne yllätyspartyt Alille ens perjantaina! Kyseessä on yllätyssynttärit ja ollaan tänään juonittu ja koitettu keksiä keinoa pitää kaikki salassa perjantaihin asti. Suunnitelmana on saada se jollain keinolla Ninan kanssa kaupungille sillä välin kun mä otan ihmiset vastaan. Nina pistää Alille "blindfoldin" ja eräs Leo (tai Harry) tulee autolla hakee ne sieltä ja vie takas kotiin jossa kaikki vieraat sitten ilosesti huudahtaa surprise! Kuulostaa aika mafiameiningiltä tosiaan;)) Mutta siitä tulee varmaan just mahtavaa.

Huoh. Kolme viikkoa jäljellä. Ei vaan iske tajuntaan, ei sitten niin millään. Tänään kaivettiin ninan kanssa matkalaukut ekaa kertaa esiin ja ruvettiin setvimään kertyneitä kamoja. Jotain pitäis varmaan tässä lähiaikoina saada lähetettyä kotiin päin tässä lähiaikoina. Jotenki tää käytännön asioiden hoitaminen, matkalaukut yms tekee siitä niin todellista. Että huhtikuun 19. päivä kummittelee jo aika lähellä. On vaikea uskoa että mun vuosi alkaa tosissaan olla lopussa, vastahan se alkoi. Mutta taas samalta vuoden alku tuntuu niin kaukaiselta, se on painunut niin syvälle muistiin että sitä pitää välillä kaivella ihan vaivalla esiin. Tää toinen puolisko on ollut niin erilainen että eka puolisko välillä hämärtyy. Ehkä siksi että elän niin vahvasti hetkessä nyt ja koitan vaan nauttia niin paljon kuin mahdollista. On vaan niin ironista että kun vihdoinkin oon löytänyt onnen täältä ja aloitellut uutta elämää ja saanut uusia mahtavia kavereita niin yhtäkkiä se kaikki otetaan pois. Siitä tulee loppu ja jäljelle jää vaan muistot ja valokuvat. Ja tietty hyvät ystävät eri puolilla maailmaa.

Oon viime aikoina alkanut luonnollisesti myös miettimään että millaista siitä kotiinpalusta tulee. Onko kaikki vielä ennallaan tai oonko muuttunut itse niin paljon etten enään sopisi kuvioihin? Ymmärtääkö ihmiset kun yritän kertoa mun kokemuksista ja kiinnostaako niitä ylipäätään? Mitä pitäis sanoa ekaks, mitä tehdä? Osaanko ylipäätään enää puhua suomea sujuvasti? Miljoona kysymystä nyt päässä eikä niistä ota selvää. Kai se aika näyttää ja asiat tuppaa aina järjestymään jollain lailla.
VI SEES SOON!:)

Those days slowly slip away

Ihmiset on pyydelly että kertoisin isäntäperheestä yms enemmän joten täältä pesee!

Asun siis Ngaio-nimisessä kaupunginosassa Wellingtonissa, vaan 10 min junamatkan päässä keskustasta. Tää kaupunki on tosi mäkinen ja täällä on paljon puita ja tosi vihreetä. Pyöräily tai vaan kävely täällä menee kuntoilusta täällä kun joka paikkaan mennessä väliin mahtuu ainakin kolme kunnon jyrkkää ylämäkeä.
Kaupunkina tää ei oo mitenkään hirveen iso, joku 200 000 asukasta mutta vaikuttaa isommalta, kaupungin keskusta on nimittäin suurkaupunkimainen, siellä on kaikkii korkeita lasirakennuksia ja ostareita. Keskustassa liikkuessa tulee maailmankansalaisen olo. Tiesittekö muuten että Wellingtonissa on enemmän ravintoloita/ruokapaikkoja per asukas kuin New Yorkissa? Täältä ainakin saa erinomaista ja edullista sushia ja kaikenlaista etnistä sapuskaa joka toisesta kadunkulmasta.
Tähän heitin nyt tälläsen random kuvan keskustasta niin saatte vähän ideaa:


Isäntäperheeseen kuuluu siis isä, äiti, kolme lasta ja mä ja Nina tietty. Lapset on kaikki parikymppisiä ja vaan niistä yks asuu kotona, toinen tytär kuitenki majailee täällä väliaikaisesti kanssa. Perheenä tää on aivan loistava, hostvanhemmat on todella äidillisiä ja aina kyselee miten päivä meni ja on muutenki tosi kiinnostuneita meijän asioista ja kulttuureista. Täällä keräännytään joka ilta yhdessä pöydän ääreen ja jaetaan kuulumiset. Varsinki hostisä on ihana, aina niin innoissaan meijän puolesta! Saadaan aika vapaasti tulla ja mennä kun Wellingtonissa liikkuminen on helppoa ja turvallista.
Talo on aika iso ja mäen päällä, josta on varsinki iltaisin tosi upeet näkymät kun näkee kaupungin valot kukkuloilla. Jaetaan siis Ninan kanssa huone alakerrassa eikä sielä oo muuta kun se meidän huone eli saadaan rauhassa jutella ja vähän melutakin välillä. Pakko mainita että huoneessa on tosi siisti limenvihree seinä! Huoneen jakaminen on tähän mennessä sujunu hyvin, ollaan tosi sisarellisia ja lainaillaan toistemme vaatteita ja kenkiä minkä ehditään. Välillä iltaisin maataan sängyssä ihan vaan juttelemassa ja pohtimassa maailman menoa.

Koulussa oon alkanu viihtyä jo aika hyvin, musiikin kautta oon tavannu mukavia ihmisiä jotka jakaa samat kiinnostuksen kohteet. Muutaman toisen saksalaisen vaihtarin kanssa ollaan ystävystytty hyvin ja Ninan parhaan kaverin kanssa myös. Liityttiin myös koulun kuoroon joka harjoittelee maanantai-iltasin. On mahtavaa päästä taas musan pariin, sitä touhua oon kaipaillu paljon. Täällä myöskään kuorossa yms oleminen ei meinaa että oot joku ihmeen nolife nörtti, tosi sekalaista porukkaa siellä:DD
Liityin myös koulun lentopallojoukkueeseen ja viime viikolla meillä oli eka peli. En ollutkaan niin toivoton kun kuvittelin ja jopa ratkaisin pelin ässäsyötöllä juhuu! Lentis on toinen hyvä tapa tutustua uusiin ihmisiin ja tykkään tosta lajista oikeestaan tosi paljon vaikka käsivarret onkin aika mustelmilla. Sääli etten kovin montaa kertaa täällä ehi enää pelaamaan!

Iltasin usein harjotellaan Ninan kanssa meijän esiintymiskappaleita musaa varten ja välillä käydään kävelyllä sun muuta. Läksyjäki pitää välillä tehdä! Viikonloppusin oon pääosin ollu siis Amyn kanssa Tawassa ja hengaillu siellä ihmisten kanssa. Nyt en kuitenkaan pariin viikkoon ollu siellä ja on vähän ikävä...:(( Ehkä taas ens viikonloppuna jos meijän suunnittelemat yllätyssynttärit ei onnistu.

Tänään tultiin takas kotiin ex-kotikaupungista Gisbornesta jossa oltiin tapaamassa vaihtariporukalla. Mukana oli siis minä, Nina, ninan kiwibestis Ali, Greg, Jesus ja Mauri ja oli mahtavaa nähä taas kaikki. Majailtiin Jesuksen hostperheen luona joka on mulle aikasemmin tuttu paikka. Yks päivä vuokrattiin surffilaudat ja märkäpuvut ja mentiin surffaamaan ainaki kolmeks tunniksi. Toi oli tosi kiva päivä:)
Toisaalta taas tuntu tosi oudolta mennä takas Gisborneen kun oon nähny niin paljon vaivaa etten ajattelisi niitä asioita siellä ja nyt taas kaikki lävähti naaman eteen uudestaan. Siellä tajusin vaan kuinka onnekas oon että pääsin Wellingtoniin, tää mun vaihtarivuosi on muuton myötä saanut ihan uuden suunnan.

Täällä siis asiat oikein mallillaan ja elämä on lähtenyt hyvin rullaamaan. Mutta enää 5 viikkoa jäljellä! Ironista eiks vaan? Muistan kuinka nopeesti eka kuukausi hujahti ohi, voin vaan kuvitella kuinka nopeesti vika kuukausi tulee kulumaan. Nyt on vaan otettava kaikki mahollinen irti tästä loppuajasta vaikkei kaikkia suunnitelmia voikaan toteuttaa. Valitettavasti. Viikon päästä lähden maantiedon ryhmän kanssa Tongariro National Parkiin kiipeilemään tulivuorilla mikä on aika jänskää kun suomesta ei tulivuoria löydy. Sen jälkeen onkin enää muutama viikko jäljellä.
Kotoa päin on taas tullut paljon viestiä että siellä jo mua odotellaan innolla kotia ja se lämmittää sydäntä! Kouluun olis tarkotus mennä vielä vikaan jaksoon ja autokouluakin pitäis ruveta järkkäilemään. Niin se aika kuluu..

This is the time to be

Oon niin ilonen että asun nyt Wellingtonissa! Parin viime viikon aikana mulla on ollu taas niin kivaa. Viime viikonloppuna olin taas Amylla Tawassa ja vietiin sen isosisko lentokentälle enkä oo koskaan ollu noin hullussa seurassa lentokentällä. Ihmisten päät kivasti käänty kivasti ku tanssittiin dinosaurustanssia sun muuta. Nojoo, ei siitä sen enempää voitte vaan kuvitella...Oli tosi kiva olla taas täysin kiwiseurassa, tunnen kuulevani joukkoon tosi hyvin ja olevani "one of us". Matkalla kotiin soitettiin täysillä Livin on the prayer by Bon Jovi ja riehuttiin takapenkillä (kuskilla meni hermot) ja videonkin joku otti todisteeks. Jiihaa! Lauantaina hengailtiin yksien Tawakavereiden kanssa ostarilla ja illalla chillailin Ninan kanssa, kokkailtiin ja katottiin leffaa. Yhdessä kokkailu on meijän uusi harrastus.

Maanantaina ja tiistaina meillä oli kansainvälisten oppilaiden Outdoor Education camp joka oli tosi hyvä vastine rahoille, hintaahan oli vaan $10. Yövyttiin Mastertonissa maraessa, joka siis on eräänlainen maorien tapaamispaikka, sellanen jänskä talo. Ohjelmassa oli High ropes, koskenlaskua ja surffausta. Saatiin ihan kunnollinen surffaustunti ja rakastuin tohon hommaan niin täydellisesti että suutuin sille ohjaajalle kun se sano et nyt pitää lopettaa hahah! Miks suomessa ei voi surffata, miksi miksi miksi!? Not fair.
Leiri oli tosi hyvä tilaisuus myös tutustua uusiin ihmisiin, vaikka mielummin vietänkin aikaani kiwien kanssa. Sain kuitenkin uusia oikeita ystäviä ja meillä oli hauskaa yhessä. Ja edelleen, I LOVE NZ, ei sitä muuta voi sanoa kun istuu maailman nätimmällä rannalla lämpimässä kesätuulessa tukka märkänä surffauksen jäljilta syömässä jäätelöä. Oho, menipä runolliseksi, hupsiiiii....

Tällä viikolla mulla oli myös mun eka laulutunti koululla. Tykkäsin tosta tunnista tosi paljon, vaikka se keskittyiki enemmän klassiseen mutta maikka haluaa mut nyt ehdottomasti kuoroon, sinne sitte huomenna kaiketi. Meillä oli myös International dinner torstaina jonne piti tuoda jotain sapuskaa omasta maasta ja ainoana suomalaisena päätin edustaa Suomea leipomalla korvapuusteja. Taikina oli aivan valtava mutta hiiva on täällä erilaista ja sen kanssa meni hermot kun se taikina ei millään tahtonu nousta. Korvapuusteista tuli siis aika kovia ja littania mutta maku oli just niin kun kuuluukin. Ja ne oli jättimäinen menestys, taidampa leipoa noita pian uudestaan.
International dinnerillä porukka sai esittää musiikkia ja Nina kirjaimellisesti raahas mut ja yhen kiwikaverin lavalle esittämään Paramoren "The Only Exceptionin" niin että me laulettiin ja Nina säesti pianolla. Toi esitys oli tosi spontaani, ei oltu ees kunnolla harjoteltu ja se feilas melkosesti mutta onneks tilaisuus oli tosi rento ja saatiin kivaa palautetta.
Esitin musantunnilla samaisen kappaleen perjaintaina, jokaisen täytyy esiityä kerran viikossa ja huhtikuun alussa on sellanen ilta, jossa jokainen esittää kaksi hyvin harjoiteltua kappaletta ja sen on tavallaan eräänlainen koe. "The only exception" on siis mun eka valinta ja toiseksi päätin valita uusseelantilaisen Brooke Fraserin kappaleen "Betty". Tosta ekasta esityksestä sain jo tosi kivaa palautetta, pitää vaan vielä hioa vähän.

Perjantaina suunniteltiin Ninan parhaalle kaverille synttäribileitä ja lauantaiaamuna menin tawaan taas, mentiin Amyn, Loganin, Damonin ja Caitlinin kanssa kattoo uusiseelantilainen leffa "Lovebirds" (joka oli aika huono kyllä, pakko sanoo..) ja hengailtiin taas ostarilla koko päivä. Ihan pakko sanoa, että Logan on kyllä ihan paras tyyppi ikinä, mun eka gaykaveri hahah! Sillä on jo kaikki suunnitelmat valmiina, pitää kuulemma pitää jos jonkinlaiset pirskeet ja road tripit ennen ku lähen mut se ei millään meinaa uskoa että viikonloppuja ei enää hirveesti oo jäljellä (voisinko saada esim.100 lisää :DD). Jotain kivaa pitää kyllä tehdä!
Eilen illalla oltiin ninan ja yhen Caron kanssa rannalla hengaamassa Ryanin ja sen kavereiden kanssa, jotka on myös amyn kavereita. Joo ootte nyt varmaan ihan sekasin kaikista nimistä että en nyt rupee selittämään ketä ne oli ja mitä kautta tunnen jne.

Elämä on siis täällä nyt aika kiirestä ja aika kuluu kuin siivillä. Viime viikkoina oon kuitenki nähny kuvia Wanhoista ja vähän on ikävät kirpassu. Voi kun vaan voisin tuoda kaikki rakkaat tänne jakamaan tän kaiken. Ootte mun ajatuksissa! Vaikka en täältä haluiskaan lähteä, niin oon myös alkanu innostua kotiinpaluusta. En malta oottaa et nään taas kaikki, itken varmaan silmät päästäni ilosta. Kaikki tutut kasvot ja ilmeet, en malta oottaa. Huhtikuun 20. päivä siis aiheuttaa sekä positiivisia että negatiivisia tuntemuksia, mihin suuntaan tässä nyt kallistuis...? 7 viikkoa on vaan niin lyhyt aika, yks viikko täällä sujahtaa ohi tosi nopeesti.

Pakko vielä kertoa tähän loppuun ilouutisia: saadaan Espooseen vierailijoita! Nina on tosi innoissaan tulossa loppukesästä Suomeen, se on aina halunnu käydä suomessa on jopa harkinnu opiskelemista siellä. Se olis varmaan heinä- elokuuta ja aattelin että voisin ottaa sen mukaan kouluun vaikka viikoks ni näkis millanen suomalainen lukio on. Innostusta löytyy!
Myös Amy ja sen äiti on tulossa Suomeen aivan joulun alla! No kidding. Ne on menossa Lontooseen joka tapauksessa ja sanoin ihan vitsinä että eihän Suomi kovin kaukana sieltä oo ja nytpä ne on varaamassa lentoja huhhuh! Oon vaan niin otettu ja innoissani, saadaan kiwejä raahattua suomeenkin asti, ihan mahtavaa. Oon myös luvannu toimia ns matkaoppaana niille pariks päiväks.

Tässä nyt tällänen sekava päivitys. Moni on pyytänyt tarinaa hostperheestä yms. joten sellanen päivitys on lähiaikoina tulossa kunhan saan aikaseksi. Hyvää hiihtolomaa sinne, meikäläinen lähtee ottamaan aurinkoa kjähhäh!

What we've got is gold...

What's up bro?hahah
Viime viikolla meikäläinen alotti virallisesti koulun ja koulun nimihän on Onslow College. Siellä ei käytetä koulupukua ja kaikki näköjään panostaa tohon vaatetuspuoleen aika lailla. Onslow on paikallisen mittapuun mukaan aika "posh" eli vanhan koulun täysi vastakohta eikä ihmiset kuulemma oo niin ystävällisiä kun muissa kouluissa keskimäärin. Nojoo, koulu ei nyt tällä hetkellä jaksa innostaa mut minkäs teet. Välillä ärsyttää ku joka tunnilla on eri ihmiset, hyvä siinä on ruveta ihmisiin tutustuu kun uudet naamat vaan vilisee silmissä ja ei sitä joka ikinen päivä mitenkään ylisosiaalinen pysty olemaan. Tietty nyt paha viel sanoo ekan viikon jälkeen, pitää vaan ootella ja katella ja vääntää juttuu ihmisten kanssa:))
Koulua lukuunottamatta täällä on nyt kaikki tosi mallillaan. Ninan kanssa ollaan kuin paita ja peppu, samassa huoneessa asustellessa meijän välille oo jääny salaisuuksia ja ollaan toisillemme aina se no1 juttelukaveri jos joku painaa mieltä. Ollaan myös opittu lukemaan toisiamme hyvin, aina huomataan jos toisella joku painaa mieltä ja nyhdetään kaikki ulos vaikka väkipakolla:D (Lähes)jokailtaiset girly talkit on mahtavia, mitäköhän sitten kun joudun taas asustamaan yksinäni, varmaan alkaa pelottaa haha. Tietty kahden teinin aiheuttama sotku on ihan omaa luokkaansa...
Olin taas viime viikonloppuna Amylla joka asuu siis sellasen 30min matkan päässä meiltä. Se piti birthday partyt, ja oli ihan ylihauskaa kiwityyliin vaikken suurinta osaa niistä ihmisistä tuntenukaan. Oli siellä tuttuja kuitenki viime kerralta, oli mukavaa catching up ja tarkastaa miestarjonta ahahah;) Tajusin vaan kuinka paljon oon Amya kaivannu, ollaan tosi erilaisia persoonia enkä ois aiemmin uskonu et voitais olla niin hyvii kavereita mut hey maailma on yllätyksiä täynnä! Onneks oon kaiketi menossa sinne taas ens viikolla kyläilemään ja kuuntelemaan meijän yhteisiä sekoilubiisejä ( ja saan mun lempipaidan takas, miten selviin koko viikon ilman sitä!?). Cant wait!
Joskus muistelen ajassa taaksepäin, tän seikkailun alkua ja ihmettelen miten kyseessä on sama vaihtarivuosi. Tää viimenen puolikas on ollu mahtava (omine pienine murheineen) ekaan puoliskoon verrattuna jolloin usein jopa kaduin tänne lähtöä. Ois vaan pitäny uskoa ihmisiä kun ne sano että kyllä se paremmaks muuttuu, tavalla tai toisella. Aiemmin koin kateuden pistoksen kun kuulin jonkun tarinan ns. "onnistuneesta ja täydellisestä" vaihtarivuodesta mutta nyt silleen ei enää käy. Tästä vuodesta on tullu mulle kuin oma lapsi, kaikkine "vikoineen" se on mulle just täydellinen enkä ikinä vaihtais sitä mihinkään näennäisen täydelliseen vuoteen. Niin karseen kliseiseltä kun se kuulostaakin, tuntuu että tän vuoden kanssa kohtalolla on ollut sormet pelissä, että tää on ollut yksi pitkä satunnaisten sattumusten sarja ja se sarja on johdattanu mut tähän, just istumaan tähän tuoliin ja kirjottamaan tätä päivitystä. Välillä mietin kauhulla että entä jos en oiskaan mennyt sinne, tehnyt tai sanonut jotain, en sillon olis tässä enkä tavannut just tätä ihmistä ja näin pois päin. In other words, one thing leads to another...
Elämän ihanaa ironiaa on että just kun alkaa olemaan oikeen hauskaa niin se pian sitten loppuukin. Perjantaina tsekkailin sähköpostia ja siellähän mua tuijotti email otsikolla "paluulippusi ja muuta infoa kotiinpaluusta" ja tämä tapaus aiheutti melkosen vollotuskohtauksen. Iski kovempaa kun ajattelin! Päivälaskurin mukaan laskeudun Helsinki-Vantaalle 65 päivän päästä ja tunnelmat on tosi ristiriitaset. Vaikka tässä aikaa vielä onkin, on silti alkanut tulla pieni ajankulumiseen liittyvä paniikki. On vaikeeta ajatella että 65 päivän päästä tää kaikki on sitten ohi. For good. Tosiasia on että tänne voi aina tulla takas pällistelemään mutta vaihtarivuodelleen ei enään koskaan pääse takasin.Itku. Voi kun vaan olisin osannut nauttia tästä aikasemmin, tehdä joitain asioita toisin. Jälkiviisaana on mukava olla. Rakastan vaan niin paljon tätä paikallista tyyliä tehdä asoita, ystävällisiä hymyjä, tiettyjä sanontoja ja tietysti englantia maailman parhaalla aksentilla puhuttuna. Tunnen itteni nyt tosi hyvin sopeutuneeksi ja paikallistuneeksi ja paljon tulee ihmisiltä kommenttia että kuulostan puheessanikin ihan kiwiltä. On niin paljon asioita ja ihmisiä joita tuun täältä kaipaamaan, yhyy en haluu ajatella ees:'((
Toisaalta oon saanu uudenlaista innostusta kotiinpaluuseen, ihanaa nähä taas kaikki ihmiset pitkästä aikaa ja jakaa kokemukset. Vähän jänskättää että millasta se kaikki taas onkaan, mutta oikeen positiivisella mielellä oon menossa. Aika näyttää ja nyt otetaan kaikki ilo irti siitä mitä on jäljellä. Ristiriitaset fiilikset siis nyt.

Oon vaan niin onnellinen että päätin tehdä päätöksen lähteä tänne, joskus iltasin makaan sängyssä ja mietin kuinka hullua tää kaikki on. Oon itekseni maailman toisella laidalla mut enää se ei tunnu ahdistavalta vaan pikemminkin tulee semmonen vahva tunne. Siitäkin kaikesta selvisin ja nyt ponnistelu palkitaan ja nautin. Välillä on vaikee uskoa että oon yhä se sama ihminen kun vuosi sitten, nimikin lausutaan eri lailla ja puhe kulkee vieraalla kielellä. Ja että täällä on niin kotoisa olo. Tykkään tästä uudestä minästä kovin, uusi minä on rohkeampi, avoimempi itsevarmempi ja blaablaa. On hienoa pärjätä omillaan, olla just tässä ja nyt. Tästä se "oikea" elämä sitten alkaa, ajattelin kun elokuussa jossain aussien yläpuolella lentelin ja valoja katselin. Oikeessa olin, maailma on täynnä vaikka mitä kun uskaltaa omista turvallisista ympyröistä hetkeksi irtautua ja lähteä pällistelemään. Nyt on maailmana koti ja maailma täynnä mahdollisuuksia!

Sokerina pohjalla vielä tän hetken ykkösbiisi ja siihen täydellinen video, kuvaa millasta täällä on ollut ja kyseiseen kipaleeseen liittyy iso liuta muistoja kuluneen kesän varrelta. Maisematkin on kummallisen tuttuja, ettei vaan oltais tota kiwilandissa kuvattu...?;)

If this is what we've got, then what we've got is gold...



HUOM!! Älkää nyt pelästykö, oon edelleen sama ihminen ja kyllä haluun suomeen tulla takasin! loppuhuomautuksena vaan:)

I LOVE NZ

Valtavat pahoittelut tahan alkuun etta viime paivityksesta on kulunu (krohom) yli kuukausi, oon vaan yksinkertasesti ollu keksella aika isoa "sotkua" ettei en millaan oo loytany aikaa ja energiaa kirjottelulle. Ja koska suomen puhuminen talla hetkella takkuaa ja tympii (sopetumisen merkki yay!) niin tama blogi lahtee tasta lahtien rullaamaan englanniksi. Ainakin talla hetkella. Sorry jos jotakuta arsyttaa enkuks lukea mutta mulle se on paljon luonnollisempi tapa ilmasta itteani. Tasta lahtee:

Despite all of the mess, being homeless and moving around and stuff, the past month or so i've enjoyed my stay in NZ more than even before. I spent christmas at my area rep's place and it was a totally different christmas this time. I was supposed to stay there until i'd move to wellington in the end of january but for some personal reasons she suddenly had to go away so i moved in with the ASSE NZ boss-lady Lotta who lives in Whakatane. I spent there about 3 weeks in total and we did heaps of cool stuff, went for daz trips to coromandel peninsula and taupo. I especially enjoyed mz last week there when my new area rep and her daughter Amy came over for a week. At first i though i would clash with amy a bit cos she's my total opposite but luckyyy i was wrong, we made great friends and had the best laughs ever. We went absolutely nuts togehter and i reckon our hosts were quite relieved to get rid of us and have their peace back hahah! I stayed at amy's the night before i moved into my new hostfamily and we went out and i got to meet some of her mates, it was so cool and i had heaps of fun! We've been in touch since and i really miss our wicked humour:))
Today we came home from our 12-days long South Island tour and i have to say i had the time of my life again! South island is breathtakingly beautiful and we did stuff that's typical to new zealand such as hiking, sea kayaking and so much cool stuff that i cant fit it all here, sorryy! I also found my little lovely girls Nina, Kirsten and Farina:)) and of course all the old fellas from all over the world were present. I had so much fun but it's really hard to put into words so more later!
So i'm now living in welly and so far so good!!