What we've got is gold...

What's up bro?hahah
Viime viikolla meikäläinen alotti virallisesti koulun ja koulun nimihän on Onslow College. Siellä ei käytetä koulupukua ja kaikki näköjään panostaa tohon vaatetuspuoleen aika lailla. Onslow on paikallisen mittapuun mukaan aika "posh" eli vanhan koulun täysi vastakohta eikä ihmiset kuulemma oo niin ystävällisiä kun muissa kouluissa keskimäärin. Nojoo, koulu ei nyt tällä hetkellä jaksa innostaa mut minkäs teet. Välillä ärsyttää ku joka tunnilla on eri ihmiset, hyvä siinä on ruveta ihmisiin tutustuu kun uudet naamat vaan vilisee silmissä ja ei sitä joka ikinen päivä mitenkään ylisosiaalinen pysty olemaan. Tietty nyt paha viel sanoo ekan viikon jälkeen, pitää vaan ootella ja katella ja vääntää juttuu ihmisten kanssa:))
Koulua lukuunottamatta täällä on nyt kaikki tosi mallillaan. Ninan kanssa ollaan kuin paita ja peppu, samassa huoneessa asustellessa meijän välille oo jääny salaisuuksia ja ollaan toisillemme aina se no1 juttelukaveri jos joku painaa mieltä. Ollaan myös opittu lukemaan toisiamme hyvin, aina huomataan jos toisella joku painaa mieltä ja nyhdetään kaikki ulos vaikka väkipakolla:D (Lähes)jokailtaiset girly talkit on mahtavia, mitäköhän sitten kun joudun taas asustamaan yksinäni, varmaan alkaa pelottaa haha. Tietty kahden teinin aiheuttama sotku on ihan omaa luokkaansa...
Olin taas viime viikonloppuna Amylla joka asuu siis sellasen 30min matkan päässä meiltä. Se piti birthday partyt, ja oli ihan ylihauskaa kiwityyliin vaikken suurinta osaa niistä ihmisistä tuntenukaan. Oli siellä tuttuja kuitenki viime kerralta, oli mukavaa catching up ja tarkastaa miestarjonta ahahah;) Tajusin vaan kuinka paljon oon Amya kaivannu, ollaan tosi erilaisia persoonia enkä ois aiemmin uskonu et voitais olla niin hyvii kavereita mut hey maailma on yllätyksiä täynnä! Onneks oon kaiketi menossa sinne taas ens viikolla kyläilemään ja kuuntelemaan meijän yhteisiä sekoilubiisejä ( ja saan mun lempipaidan takas, miten selviin koko viikon ilman sitä!?). Cant wait!
Joskus muistelen ajassa taaksepäin, tän seikkailun alkua ja ihmettelen miten kyseessä on sama vaihtarivuosi. Tää viimenen puolikas on ollu mahtava (omine pienine murheineen) ekaan puoliskoon verrattuna jolloin usein jopa kaduin tänne lähtöä. Ois vaan pitäny uskoa ihmisiä kun ne sano että kyllä se paremmaks muuttuu, tavalla tai toisella. Aiemmin koin kateuden pistoksen kun kuulin jonkun tarinan ns. "onnistuneesta ja täydellisestä" vaihtarivuodesta mutta nyt silleen ei enää käy. Tästä vuodesta on tullu mulle kuin oma lapsi, kaikkine "vikoineen" se on mulle just täydellinen enkä ikinä vaihtais sitä mihinkään näennäisen täydelliseen vuoteen. Niin karseen kliseiseltä kun se kuulostaakin, tuntuu että tän vuoden kanssa kohtalolla on ollut sormet pelissä, että tää on ollut yksi pitkä satunnaisten sattumusten sarja ja se sarja on johdattanu mut tähän, just istumaan tähän tuoliin ja kirjottamaan tätä päivitystä. Välillä mietin kauhulla että entä jos en oiskaan mennyt sinne, tehnyt tai sanonut jotain, en sillon olis tässä enkä tavannut just tätä ihmistä ja näin pois päin. In other words, one thing leads to another...
Elämän ihanaa ironiaa on että just kun alkaa olemaan oikeen hauskaa niin se pian sitten loppuukin. Perjantaina tsekkailin sähköpostia ja siellähän mua tuijotti email otsikolla "paluulippusi ja muuta infoa kotiinpaluusta" ja tämä tapaus aiheutti melkosen vollotuskohtauksen. Iski kovempaa kun ajattelin! Päivälaskurin mukaan laskeudun Helsinki-Vantaalle 65 päivän päästä ja tunnelmat on tosi ristiriitaset. Vaikka tässä aikaa vielä onkin, on silti alkanut tulla pieni ajankulumiseen liittyvä paniikki. On vaikeeta ajatella että 65 päivän päästä tää kaikki on sitten ohi. For good. Tosiasia on että tänne voi aina tulla takas pällistelemään mutta vaihtarivuodelleen ei enään koskaan pääse takasin.Itku. Voi kun vaan olisin osannut nauttia tästä aikasemmin, tehdä joitain asioita toisin. Jälkiviisaana on mukava olla. Rakastan vaan niin paljon tätä paikallista tyyliä tehdä asoita, ystävällisiä hymyjä, tiettyjä sanontoja ja tietysti englantia maailman parhaalla aksentilla puhuttuna. Tunnen itteni nyt tosi hyvin sopeutuneeksi ja paikallistuneeksi ja paljon tulee ihmisiltä kommenttia että kuulostan puheessanikin ihan kiwiltä. On niin paljon asioita ja ihmisiä joita tuun täältä kaipaamaan, yhyy en haluu ajatella ees:'((
Toisaalta oon saanu uudenlaista innostusta kotiinpaluuseen, ihanaa nähä taas kaikki ihmiset pitkästä aikaa ja jakaa kokemukset. Vähän jänskättää että millasta se kaikki taas onkaan, mutta oikeen positiivisella mielellä oon menossa. Aika näyttää ja nyt otetaan kaikki ilo irti siitä mitä on jäljellä. Ristiriitaset fiilikset siis nyt.

Oon vaan niin onnellinen että päätin tehdä päätöksen lähteä tänne, joskus iltasin makaan sängyssä ja mietin kuinka hullua tää kaikki on. Oon itekseni maailman toisella laidalla mut enää se ei tunnu ahdistavalta vaan pikemminkin tulee semmonen vahva tunne. Siitäkin kaikesta selvisin ja nyt ponnistelu palkitaan ja nautin. Välillä on vaikee uskoa että oon yhä se sama ihminen kun vuosi sitten, nimikin lausutaan eri lailla ja puhe kulkee vieraalla kielellä. Ja että täällä on niin kotoisa olo. Tykkään tästä uudestä minästä kovin, uusi minä on rohkeampi, avoimempi itsevarmempi ja blaablaa. On hienoa pärjätä omillaan, olla just tässä ja nyt. Tästä se "oikea" elämä sitten alkaa, ajattelin kun elokuussa jossain aussien yläpuolella lentelin ja valoja katselin. Oikeessa olin, maailma on täynnä vaikka mitä kun uskaltaa omista turvallisista ympyröistä hetkeksi irtautua ja lähteä pällistelemään. Nyt on maailmana koti ja maailma täynnä mahdollisuuksia!

Sokerina pohjalla vielä tän hetken ykkösbiisi ja siihen täydellinen video, kuvaa millasta täällä on ollut ja kyseiseen kipaleeseen liittyy iso liuta muistoja kuluneen kesän varrelta. Maisematkin on kummallisen tuttuja, ettei vaan oltais tota kiwilandissa kuvattu...?;)

If this is what we've got, then what we've got is gold...



HUOM!! Älkää nyt pelästykö, oon edelleen sama ihminen ja kyllä haluun suomeen tulla takasin! loppuhuomautuksena vaan:)