This is the time to be

Oon niin ilonen että asun nyt Wellingtonissa! Parin viime viikon aikana mulla on ollu taas niin kivaa. Viime viikonloppuna olin taas Amylla Tawassa ja vietiin sen isosisko lentokentälle enkä oo koskaan ollu noin hullussa seurassa lentokentällä. Ihmisten päät kivasti käänty kivasti ku tanssittiin dinosaurustanssia sun muuta. Nojoo, ei siitä sen enempää voitte vaan kuvitella...Oli tosi kiva olla taas täysin kiwiseurassa, tunnen kuulevani joukkoon tosi hyvin ja olevani "one of us". Matkalla kotiin soitettiin täysillä Livin on the prayer by Bon Jovi ja riehuttiin takapenkillä (kuskilla meni hermot) ja videonkin joku otti todisteeks. Jiihaa! Lauantaina hengailtiin yksien Tawakavereiden kanssa ostarilla ja illalla chillailin Ninan kanssa, kokkailtiin ja katottiin leffaa. Yhdessä kokkailu on meijän uusi harrastus.

Maanantaina ja tiistaina meillä oli kansainvälisten oppilaiden Outdoor Education camp joka oli tosi hyvä vastine rahoille, hintaahan oli vaan $10. Yövyttiin Mastertonissa maraessa, joka siis on eräänlainen maorien tapaamispaikka, sellanen jänskä talo. Ohjelmassa oli High ropes, koskenlaskua ja surffausta. Saatiin ihan kunnollinen surffaustunti ja rakastuin tohon hommaan niin täydellisesti että suutuin sille ohjaajalle kun se sano et nyt pitää lopettaa hahah! Miks suomessa ei voi surffata, miksi miksi miksi!? Not fair.
Leiri oli tosi hyvä tilaisuus myös tutustua uusiin ihmisiin, vaikka mielummin vietänkin aikaani kiwien kanssa. Sain kuitenkin uusia oikeita ystäviä ja meillä oli hauskaa yhessä. Ja edelleen, I LOVE NZ, ei sitä muuta voi sanoa kun istuu maailman nätimmällä rannalla lämpimässä kesätuulessa tukka märkänä surffauksen jäljilta syömässä jäätelöä. Oho, menipä runolliseksi, hupsiiiii....

Tällä viikolla mulla oli myös mun eka laulutunti koululla. Tykkäsin tosta tunnista tosi paljon, vaikka se keskittyiki enemmän klassiseen mutta maikka haluaa mut nyt ehdottomasti kuoroon, sinne sitte huomenna kaiketi. Meillä oli myös International dinner torstaina jonne piti tuoda jotain sapuskaa omasta maasta ja ainoana suomalaisena päätin edustaa Suomea leipomalla korvapuusteja. Taikina oli aivan valtava mutta hiiva on täällä erilaista ja sen kanssa meni hermot kun se taikina ei millään tahtonu nousta. Korvapuusteista tuli siis aika kovia ja littania mutta maku oli just niin kun kuuluukin. Ja ne oli jättimäinen menestys, taidampa leipoa noita pian uudestaan.
International dinnerillä porukka sai esittää musiikkia ja Nina kirjaimellisesti raahas mut ja yhen kiwikaverin lavalle esittämään Paramoren "The Only Exceptionin" niin että me laulettiin ja Nina säesti pianolla. Toi esitys oli tosi spontaani, ei oltu ees kunnolla harjoteltu ja se feilas melkosesti mutta onneks tilaisuus oli tosi rento ja saatiin kivaa palautetta.
Esitin musantunnilla samaisen kappaleen perjaintaina, jokaisen täytyy esiityä kerran viikossa ja huhtikuun alussa on sellanen ilta, jossa jokainen esittää kaksi hyvin harjoiteltua kappaletta ja sen on tavallaan eräänlainen koe. "The only exception" on siis mun eka valinta ja toiseksi päätin valita uusseelantilaisen Brooke Fraserin kappaleen "Betty". Tosta ekasta esityksestä sain jo tosi kivaa palautetta, pitää vaan vielä hioa vähän.

Perjantaina suunniteltiin Ninan parhaalle kaverille synttäribileitä ja lauantaiaamuna menin tawaan taas, mentiin Amyn, Loganin, Damonin ja Caitlinin kanssa kattoo uusiseelantilainen leffa "Lovebirds" (joka oli aika huono kyllä, pakko sanoo..) ja hengailtiin taas ostarilla koko päivä. Ihan pakko sanoa, että Logan on kyllä ihan paras tyyppi ikinä, mun eka gaykaveri hahah! Sillä on jo kaikki suunnitelmat valmiina, pitää kuulemma pitää jos jonkinlaiset pirskeet ja road tripit ennen ku lähen mut se ei millään meinaa uskoa että viikonloppuja ei enää hirveesti oo jäljellä (voisinko saada esim.100 lisää :DD). Jotain kivaa pitää kyllä tehdä!
Eilen illalla oltiin ninan ja yhen Caron kanssa rannalla hengaamassa Ryanin ja sen kavereiden kanssa, jotka on myös amyn kavereita. Joo ootte nyt varmaan ihan sekasin kaikista nimistä että en nyt rupee selittämään ketä ne oli ja mitä kautta tunnen jne.

Elämä on siis täällä nyt aika kiirestä ja aika kuluu kuin siivillä. Viime viikkoina oon kuitenki nähny kuvia Wanhoista ja vähän on ikävät kirpassu. Voi kun vaan voisin tuoda kaikki rakkaat tänne jakamaan tän kaiken. Ootte mun ajatuksissa! Vaikka en täältä haluiskaan lähteä, niin oon myös alkanu innostua kotiinpaluusta. En malta oottaa et nään taas kaikki, itken varmaan silmät päästäni ilosta. Kaikki tutut kasvot ja ilmeet, en malta oottaa. Huhtikuun 20. päivä siis aiheuttaa sekä positiivisia että negatiivisia tuntemuksia, mihin suuntaan tässä nyt kallistuis...? 7 viikkoa on vaan niin lyhyt aika, yks viikko täällä sujahtaa ohi tosi nopeesti.

Pakko vielä kertoa tähän loppuun ilouutisia: saadaan Espooseen vierailijoita! Nina on tosi innoissaan tulossa loppukesästä Suomeen, se on aina halunnu käydä suomessa on jopa harkinnu opiskelemista siellä. Se olis varmaan heinä- elokuuta ja aattelin että voisin ottaa sen mukaan kouluun vaikka viikoks ni näkis millanen suomalainen lukio on. Innostusta löytyy!
Myös Amy ja sen äiti on tulossa Suomeen aivan joulun alla! No kidding. Ne on menossa Lontooseen joka tapauksessa ja sanoin ihan vitsinä että eihän Suomi kovin kaukana sieltä oo ja nytpä ne on varaamassa lentoja huhhuh! Oon vaan niin otettu ja innoissani, saadaan kiwejä raahattua suomeenkin asti, ihan mahtavaa. Oon myös luvannu toimia ns matkaoppaana niille pariks päiväks.

Tässä nyt tällänen sekava päivitys. Moni on pyytänyt tarinaa hostperheestä yms. joten sellanen päivitys on lähiaikoina tulossa kunhan saan aikaseksi. Hyvää hiihtolomaa sinne, meikäläinen lähtee ottamaan aurinkoa kjähhäh!

What we've got is gold...

What's up bro?hahah
Viime viikolla meikäläinen alotti virallisesti koulun ja koulun nimihän on Onslow College. Siellä ei käytetä koulupukua ja kaikki näköjään panostaa tohon vaatetuspuoleen aika lailla. Onslow on paikallisen mittapuun mukaan aika "posh" eli vanhan koulun täysi vastakohta eikä ihmiset kuulemma oo niin ystävällisiä kun muissa kouluissa keskimäärin. Nojoo, koulu ei nyt tällä hetkellä jaksa innostaa mut minkäs teet. Välillä ärsyttää ku joka tunnilla on eri ihmiset, hyvä siinä on ruveta ihmisiin tutustuu kun uudet naamat vaan vilisee silmissä ja ei sitä joka ikinen päivä mitenkään ylisosiaalinen pysty olemaan. Tietty nyt paha viel sanoo ekan viikon jälkeen, pitää vaan ootella ja katella ja vääntää juttuu ihmisten kanssa:))
Koulua lukuunottamatta täällä on nyt kaikki tosi mallillaan. Ninan kanssa ollaan kuin paita ja peppu, samassa huoneessa asustellessa meijän välille oo jääny salaisuuksia ja ollaan toisillemme aina se no1 juttelukaveri jos joku painaa mieltä. Ollaan myös opittu lukemaan toisiamme hyvin, aina huomataan jos toisella joku painaa mieltä ja nyhdetään kaikki ulos vaikka väkipakolla:D (Lähes)jokailtaiset girly talkit on mahtavia, mitäköhän sitten kun joudun taas asustamaan yksinäni, varmaan alkaa pelottaa haha. Tietty kahden teinin aiheuttama sotku on ihan omaa luokkaansa...
Olin taas viime viikonloppuna Amylla joka asuu siis sellasen 30min matkan päässä meiltä. Se piti birthday partyt, ja oli ihan ylihauskaa kiwityyliin vaikken suurinta osaa niistä ihmisistä tuntenukaan. Oli siellä tuttuja kuitenki viime kerralta, oli mukavaa catching up ja tarkastaa miestarjonta ahahah;) Tajusin vaan kuinka paljon oon Amya kaivannu, ollaan tosi erilaisia persoonia enkä ois aiemmin uskonu et voitais olla niin hyvii kavereita mut hey maailma on yllätyksiä täynnä! Onneks oon kaiketi menossa sinne taas ens viikolla kyläilemään ja kuuntelemaan meijän yhteisiä sekoilubiisejä ( ja saan mun lempipaidan takas, miten selviin koko viikon ilman sitä!?). Cant wait!
Joskus muistelen ajassa taaksepäin, tän seikkailun alkua ja ihmettelen miten kyseessä on sama vaihtarivuosi. Tää viimenen puolikas on ollu mahtava (omine pienine murheineen) ekaan puoliskoon verrattuna jolloin usein jopa kaduin tänne lähtöä. Ois vaan pitäny uskoa ihmisiä kun ne sano että kyllä se paremmaks muuttuu, tavalla tai toisella. Aiemmin koin kateuden pistoksen kun kuulin jonkun tarinan ns. "onnistuneesta ja täydellisestä" vaihtarivuodesta mutta nyt silleen ei enää käy. Tästä vuodesta on tullu mulle kuin oma lapsi, kaikkine "vikoineen" se on mulle just täydellinen enkä ikinä vaihtais sitä mihinkään näennäisen täydelliseen vuoteen. Niin karseen kliseiseltä kun se kuulostaakin, tuntuu että tän vuoden kanssa kohtalolla on ollut sormet pelissä, että tää on ollut yksi pitkä satunnaisten sattumusten sarja ja se sarja on johdattanu mut tähän, just istumaan tähän tuoliin ja kirjottamaan tätä päivitystä. Välillä mietin kauhulla että entä jos en oiskaan mennyt sinne, tehnyt tai sanonut jotain, en sillon olis tässä enkä tavannut just tätä ihmistä ja näin pois päin. In other words, one thing leads to another...
Elämän ihanaa ironiaa on että just kun alkaa olemaan oikeen hauskaa niin se pian sitten loppuukin. Perjantaina tsekkailin sähköpostia ja siellähän mua tuijotti email otsikolla "paluulippusi ja muuta infoa kotiinpaluusta" ja tämä tapaus aiheutti melkosen vollotuskohtauksen. Iski kovempaa kun ajattelin! Päivälaskurin mukaan laskeudun Helsinki-Vantaalle 65 päivän päästä ja tunnelmat on tosi ristiriitaset. Vaikka tässä aikaa vielä onkin, on silti alkanut tulla pieni ajankulumiseen liittyvä paniikki. On vaikeeta ajatella että 65 päivän päästä tää kaikki on sitten ohi. For good. Tosiasia on että tänne voi aina tulla takas pällistelemään mutta vaihtarivuodelleen ei enään koskaan pääse takasin.Itku. Voi kun vaan olisin osannut nauttia tästä aikasemmin, tehdä joitain asioita toisin. Jälkiviisaana on mukava olla. Rakastan vaan niin paljon tätä paikallista tyyliä tehdä asoita, ystävällisiä hymyjä, tiettyjä sanontoja ja tietysti englantia maailman parhaalla aksentilla puhuttuna. Tunnen itteni nyt tosi hyvin sopeutuneeksi ja paikallistuneeksi ja paljon tulee ihmisiltä kommenttia että kuulostan puheessanikin ihan kiwiltä. On niin paljon asioita ja ihmisiä joita tuun täältä kaipaamaan, yhyy en haluu ajatella ees:'((
Toisaalta oon saanu uudenlaista innostusta kotiinpaluuseen, ihanaa nähä taas kaikki ihmiset pitkästä aikaa ja jakaa kokemukset. Vähän jänskättää että millasta se kaikki taas onkaan, mutta oikeen positiivisella mielellä oon menossa. Aika näyttää ja nyt otetaan kaikki ilo irti siitä mitä on jäljellä. Ristiriitaset fiilikset siis nyt.

Oon vaan niin onnellinen että päätin tehdä päätöksen lähteä tänne, joskus iltasin makaan sängyssä ja mietin kuinka hullua tää kaikki on. Oon itekseni maailman toisella laidalla mut enää se ei tunnu ahdistavalta vaan pikemminkin tulee semmonen vahva tunne. Siitäkin kaikesta selvisin ja nyt ponnistelu palkitaan ja nautin. Välillä on vaikee uskoa että oon yhä se sama ihminen kun vuosi sitten, nimikin lausutaan eri lailla ja puhe kulkee vieraalla kielellä. Ja että täällä on niin kotoisa olo. Tykkään tästä uudestä minästä kovin, uusi minä on rohkeampi, avoimempi itsevarmempi ja blaablaa. On hienoa pärjätä omillaan, olla just tässä ja nyt. Tästä se "oikea" elämä sitten alkaa, ajattelin kun elokuussa jossain aussien yläpuolella lentelin ja valoja katselin. Oikeessa olin, maailma on täynnä vaikka mitä kun uskaltaa omista turvallisista ympyröistä hetkeksi irtautua ja lähteä pällistelemään. Nyt on maailmana koti ja maailma täynnä mahdollisuuksia!

Sokerina pohjalla vielä tän hetken ykkösbiisi ja siihen täydellinen video, kuvaa millasta täällä on ollut ja kyseiseen kipaleeseen liittyy iso liuta muistoja kuluneen kesän varrelta. Maisematkin on kummallisen tuttuja, ettei vaan oltais tota kiwilandissa kuvattu...?;)

If this is what we've got, then what we've got is gold...



HUOM!! Älkää nyt pelästykö, oon edelleen sama ihminen ja kyllä haluun suomeen tulla takasin! loppuhuomautuksena vaan:)