Never easy to let go

Ensimmäinen kuukausi Suomessa on kohtapuolin takanapäin ja vaikka tän blogin lukijakunta on jo kaikonnut täältä aikoja sitten, päätin nyt vielä postata kotiinpaluun liittyviä fiiliksiä.

Kaikki täällä on oikeastaan ennallaan, vaan muutama talo naapurista on purettu ja keittiön pöytä on käännetty toisin päin. Tutut kasvot tulee kaduilla ja käytävillä vastaan ja bussikorttikin toimii ihan entiseen malliin. Omaa ympäristöään on toisaalta alkanut havainnoimaan eri lailla, oon huomannut monia asioita joihin en ennen lähtöä osannut kiinnittää huomiota.

Muistan kuinka eka viikko Suomessa oli aika kamalaa. Ainoastaan ekana iltana osasin olla huoleton ja iloinen kun kaverit tuli kentälle vastaan ja sieltä meille syömään ja oli kummallisen onnellinen olo olla kotona. Huonekin oli niin tiptop kunnossa ettei voinut uskoa. Sen jälkeisistä päivistä ei oikeestaan olekaan kunnon muistikuvaa, olin varmaan niin shokissa että kuljin ihan kuin sumussa. Urheasti jet lagista huolimatta menin kavereiden mukaan ja koitin pysyä jutuissa mukana. Olo oli kuitenkin alakuloinen ja hiljainen ja piti yrittää päästä hommaan kiinni taas. Tunnustella että miten asiat nykyään menee ja toimii. Ja taustalla oli koko ajan niin hirveä päinvastainen koti-ikävä että sattui. Sitä fiilistä sitten riittikin vähintään viikon ja koko ajan epätoivoisena pelkäsin että loppuuko se koskaan.
Suomenkin puhuminen oli vielä vaikeampaa kuin luulin, sanoja piti hakea enkä koskaan oikeen päässyt puhumaan vapautuneesti.

Vappuun mennessä olo oli kuitenkin parantunut huomattavasti ja parin viimeisen viikon ajan oonkin jo ollut aika hyvin tolpillani. Suomeakin puhun jo 99 prosenttisen normaalisti, mitä nyt muutama sanonta silloin tällöin menee pieleen. Koulussa mulla on kolme kurssia, historiaa, enkkua ja musaa eli koulua on melko vähän. On jännää ettei enää tarvii herätä aikasemmin aamulla tekemään eväsleipiä vaan koululta saa ravitsevaa lämmintä ruokaa vaikka joka päivä.
Tää koulun vähyys on tietysti vähän huono siinä mielessä että mulla ei oo arkisin mitään hirveen järkevää tekemistä kun joinain päivinä koulua on vaan yksi tunti. Huomaan että helposti päivät tulee vaan usein istuttua kotona tekemättä mitään kummallisempaa ja se ahdistaa. En saa oikein mitään aikaan, tuntuu että oon jäänyt jotenkin junnaamaan paikoilleen. Mutta toisaalta Uudessa-Seelannissa tavallista arkea mulla ei ollut paljoakaan ja siksi tähän tavalliseen arkeen tottuminen vähän takkuaa. Onneksi parin viikon päästä alkaa taas kesäloma enkä sitten oo ainoo joka ei oo päivisin vapaalla. En malta odottaa että pääsen taas kesällä mökkeilemään ja viettämään juhannusta suomalaisen kesäisessä säässä!

Täällä jokainen viikonloppu on ollu täynnä kaikkea ihme touhua että kiirettä on pitänyt. Mulla on ollut törkeen kivaa ja siksi olo on nyt melko hyvä. Kavereiden kanssa pörrätessä huolet on kaukana mutta aina kotiin palatessa se sellainen hiljaisuus yllättää. Omassa huoneessa ei ookaan enää odottamassa Nina, eikä voida enää viettää öitä jutellen. Olo on kummallisen yksinäinen kun se toinen puolisko siitä huoneesta puuttuukin. Välillä Uusi-Seelanti koti-ikävä iskee niin pirun kovaa että auts. Yks päivä tuli melkeen itku kun näin yhessä musavideossa samanlaisen liikennekyltin kun seelannissa. Eipä sitä olla ennen kyltin takia herkistelty:D It's never easy letting go...