Oon aikasemmin ehtiny oikeestaan vaan kirjottaa tanne mita kaikkee oon tehny enka niinkaan mun tuntemuksista eli tassa tulee.
Onneks voin nyt sanoa etta yleinen mieliala on kohonnu huomattavasti perhednvaihdon muota. ekan kuulauden olin tosi positiivisella mielella,kaikki oli uutta ja paasin reissaamaan ja nakemaan tosi paljon. Syys-lokakuu taas oli tosi rankka koska alkuinnostus meni ohi mut kaikki oli viela aika sekavaa. Kaiken lisaks olin kolme viikkoo lomalla ja olin tosi tylsistyny ja jopa ahdistunuki ja halusin vaan kotiin heti paikalla. Ja just kun aattelin etta alkaa menna vahan paremmin, sain tietaa et mun pitaa muuttaa. perheenvaihtoprosessi kesti parisen viikkoo ja se oli stressaavaa mut onneks tein tosi paljon kaikkee kivaa mika autto kummasti. olin toiveikas etta saisin perheen joka tekee enemman yhessa ja jonne sopeutuisin paremmin ja hyvinhan se toteutuikin!

Vaikka oon perheenvaihdon myota paljon onnellisempi, on pakko myontaa etta taa kaveriasia vaivaa edelleen jonkin veraran. Gisborne on nimittain niin pieni yhteiso etta kaikki tuntee toisensa mut se ei silti tarkota etta kaikki ois kavereita. Yleensakin ns selkaanpuukotus tuntuu olevan paikallinen tapa, porukka on toisilleen tosi ystavallisia vaikka todellisuudessa saattais vihata toisiaan mika on valilla aika hammentavaa. Koulussa hengaan yleensa yhessa porukassa mut ne on yhta lukuunottamatta vikan vuoden oppilaita eli ne ei oo taalla ens vuonna.
Oikeestaan keksin aika ison joukon syita miks kavereiden saaminen on ollu taalla vaikeempaa ku kuvittelin. Ensinnakin oon ollu poissa koulusta sairastelun, reissailun yms takia pajon enka jotenki oo loytany paikkaani taalla. Yleensa porukka on eri joka tunnilla ja meilla on vaan kaks valituntia ja ne on aika pitkia ja suurin osa katoaa niiden aikana kotiin. Siks sosiaalistuminen on vahan vaikeeta, kun suomessa just ruokis on sita aikaa ku hengaillaan ja vietetaan aikaa yhessa kavereiden kanssa. Ja nyt alko kesalomatki etta se siita...
Gisborne on sen verran pieni paikka etta yhteiso on taalla tosi tiivis ja uutena ja ulkomaaalaisena tanne on vahan vaikeempaa sopeutua. Naa ei myoskaan hengaa samalla tavalla koulun jalkeen ku suomessa, suurin osa menee suoraan toihin tai kotiin. Eika naa kysele ikina mukaan, eika vika voi kokonaan olla mussa, oon kylla kyselly ihmisia useempaaki otteeseen mutta aina tuntuu olevan jotain tarkeempaa tekemista, alan kyllastya olemaan aina se joka kysyy.
Suurin syy on ehka kuitenki se etta mun on usein vaikee samaistua mun ikasiin taalla, tunnen itteni jotenki paljon vanhemmaks ja kypsemmaks enka enaa jaksa sellasta teinidraamaa jota naa taalla harrastaa. Mun on vaikee osallistuu keskusteluun kun ne puhuu ihmisista joita en oo ikina tavannu tai asioista joista mulla ei oo mitaan hajuakaan. Muutenki huomaan usein ettei mulla oo yhtikas mitaan sanottavaa ja pysyn sitte vaan hiljaa mika ei tietenkaan auta sosiaalistumaan. Kylla ma taalla ihan oma puhelias itteniki oon, mutta vaan paljon harvemmin ku kotosuomessa.
Aikasemmin syyttelin itteani hirveesti siita etten oo loytany taalta kaveriporukkaa johon sopisin, onneks viime aikoina oon onneks oppinu olemaan vahan vahemman ankara itteani kohtaan. Sita tulee helposti verrattua Suomeen, jossa mulla on just maailman parhaat frendit ja voidaan hengata melkeempa missa ja millon vaan ja kaikki tapahtuu tosi automaattisesti. En kuitenkaa voi olettaa etta vaikki tapahtuis yhta luonnollisesti taalla, mutta arsyttaa se silti. Tosin mita nyt oon muiden vaihtareiden kanssa puhunu, niilla on ihan samanlaisia tuntemuksia ja vaikeuksia kaverien hankkimisessa, eli ehka vika ei sittenkaan oo vaan mussa. Ja samanlaisia kokemuksia oon kuullu myos muilta jotka on uudessa-seelannissa asustellu, saattaa olla osittain kulttuurillinenki juttu, en tiia.
Silti edelleen tulee sellasia hetkia etta kieriskelen itsesaalissa, tunnen olevani "epaonnistuneeks" vaihtariks, etta oon tuottanu itelleni ja muille pettymyksen kun en voikaan sanoa etta viihdyn taalla erinomaisesti ja oon saanu paljon kavereita yms. ja se on yks kauheimmista fiiliksista ikina. Ah sita on tosi vaikeeta selittaa mut oon vaan niin perfektionisti etta oon onneton jos kaikki ei meekkaan just niinku haluun, se kai se ongelma on. Aluevalvoja just tanaan kyseli etta miten voin, aikasemmin oon aina sanonu et joojoo hyvin menee vaik ei aina meniskaan, talla kertaa sanoin ihan rehellisesti etta paaosin hyvin muttei ihan kokonaan kuitenkaan. Niimpa se lupas hakee mut huomenna juttelemaan asiasta, en tiia osaisko se auttaa mut katotaas nyt.
Mutta nyt positiivisempiin ajatuksiin(voi kylla niitakin riittaa!): Viela pari viikkoa sitten aattelin etten oo saanu taalla paljon mitaan aikaseks mutta todellisuudessa oonki ehtiny tekemaan ja kokemaan ihan valtavasti kaikkee jo ekan 3kk aikana. Keksin teha ittelleni eraanlaisen viikkonakyman tasta vuodesta. Otin siis vihkosta aukeaman ja numeroin kaikki viikot taalla, yks viikko yhelle riville ja kirjotin muutamalla sanalla joka riville mita oon millaki viikolla tehny/mita on tapahtunu ja taytta tuli, kyllahan sita 13 viikkoon on mahtunu ihan valtavasti kaikkea mahollista. Laitoin viikkonakymaan myos tulevat tapahtumat ja kivalta se nayttaa nyt, eika muutama tyhja viikko haittaa, onhan se elama usein tylsaa kotonaki, tuppaa unohtumaan! Viikkonakyma autto selkiyttamaan ajatuksia kun naki numeroina montako viikkoa on mennyt ja montako jaljella :))
Mita muhun tulee, oon huomannu itsessani aika paljon henkisia muutoksia. Jo kolmen kuukauden aikana oon joutunu kypsymaan ihan valtavasti ja tunnen pienta ylepydenpoikasta etta oon parjanny nain hyvin vaikka taa on ollu paljon rankempaa ku kuvittelin. Kypsymisen huomaa siina, etten oikeesti jaksa valittaa typerasta teinidraamasta, oon kasvanu siita ohi. Valilla tekis mieli vaan takoa naille kalloon etta on maailmassa tarkeempiakin asioita kun naa perus "missa on seuraavat bileet", "kuka vihaa ketakin"-systeemit. Puhuin tasta marlenin kanssa ja se sano ihan samaa, sita kai se vaihtarina olo teettaa :))
Oon myos oppinu nauttimaan pienesta, kun koti-ikava on pahimmillaan ainoa piriste saattaa olla vaan joku ihan pieni juttu, esim auringonpaiste tai hymy joltain tyypilta. Tollanen positiivinen ajattelu auttaa asiaa kummasti!
Taalla oon myos oppinu nauttimaan hyvista hetkista ihan taysilla, elamaan vaan sita hyvaa hetkea kun se ei kuitenkaan ikuisesti kesta. Noiden hyvien hetkien muistelu taas auttaa myohemmin kun mieli on maassa.
Ennen kaikkee oon tajunnu etta (niin kliseiselta kun se kuulostaakin) on tarkeeta olla oma ittensa, tehda asioita joista aidosti nauttii eika valittaa liikaa mita muut ajattelee.
Summa summarum, viihdynko taalla? Joskus oikeen hyvin, toisinaan en sitten niin millaan, en voi oikeen sanoa kotiutuneeni tanne mutta tykkaan kylla. Olenko yksinainen? Suomeen verrattuna kylla, mutta en laheskaan niin paljon kun aattelen? Kaipaanko kotiin? Totta helvetissa, koko ajan se on siella jossain mielen perukoilla, valilla tulee aina pintaan. Joskus en ollenkaan. Kadunko etta lahdin? En todellakaan! 'if u never try then you'll never know' , jos en ois lahteny istuisin melko varmasti paraaikaa jossittelemassa etta mita jos oisikin lahteny. Vaikka valilla mennaan hammasta purren, oon myos nauttinut taalla olosta valilla ihan tajuttoman paljon, saanut kokemuksia joita en vois kotona saada ja jotka tuun aina muistamaan, tavannu hirveesti uusia ihmisia, kokenu erilaisia elamantyyleja, saanu hyvia ystavia(voi kylla!), oppinu kielta, paassy matkustamaan ja tutustumaan kulttuuriin, oppinu uusia puolia itestani, koettanu omia rajojani...huhhuh listaa vois jatkaa ikuisesti!
Niinkun sanonta kuuluu, aika kultaa muistot ja tiian etta oon oikeesti surullinen ku aikanani lahen taalta, kokemuksena taa on ollu ihan tajuttoman opettavainen. :))